Eteisen lattialla patjarulla ja muovipussi. Mies on lähdössä. Olo on haikea.  Vessassa vain minun hammasharjani. Tuntuu jotenkin niin lopulliselta. Johtuu patjasta. Ja muuttolaatikko pinosta olohuoneen nurkassa. Kuin kaikki olisi  lopussa. Näin se menisi myös silloin jos hän lähtisi  lopullisesti. Tiedän sen. Hän ottaisi mukaan vain patjan ja joitakin välttämättömästi tarvitsemiaan tavaroita. Ja olo olisi haikea.

Minua itkettää. Vaikka kyse on vain pienestä ajasta. Vaikka tiedän ettei hän mene mielellään. Vaikka kyse on vain pitkistä päivistä joiden välissä hän ei jaksa ajaa pitkää matkaa kotiin ja takaisin. Hän joutuu nukkumaan työpaikan sosiaalitiloissa, ohuella varapatjallamme. Toivottavasti hän ei palellu. Tiedän hänen työkavereidensa vitsailevan että taitaa olla kotona riitaa ja miettivän onko muija potkaissut miehen ulos. Lämpimästä kodista.

En millään totu yksinäisiin iltoihin, yksinäisiin öihin. Vaikka en olekkaan yksin vaan kaksin pikkuneitosen kanssa. Mutta perheen turva on poissa. Asunto tuntuu vieraalta ja jotenkin liian suurelta, outoine äänineen ja kolinoineen.